Eläimiä ja hiekkaa

Eläimiä ja hiekkaa

Siskon perhe tuli pikavisiitille Helsinkiin, ja ykköskohde lapsille oli Korkeasaari. Lauttamatka saarelle itsessäänkin oli jo elämys. Korkeasaaressa kaikkien eläinten tutkailuun ja muutamaan eväsretkeen saa käytettyä koko päivänkin, joten tunnin parin luppoajalla ei saarelle kannata vielä lähteä. Saarelle kannattaa myös lähteä säävarauksella, sateella muutaman tunnin kiertely ei taatusti ole kovin mukavaa. Aikuisten mieleen olivat suuret kissaeläimet ja infotaulut, perheen pienimpien lemppareita olivat puput ja eläintalojen asukit. Lapsille, opiskelijoille ja eläkeiläisille elämys on varsin edullinen, itselleni normaalia lippua edullisempi ennakkolippu ja lauttamatkat maksoivat yhteensä 11€. Korkeasaaresta löytyy myös muutama ravintola, jos omien eväiden pakkaus ei aamulla kiinnosta. Näin kesäkuussa väkeä oli jo jonkun verran, mutta ruuhkaisin kuukausi on heinäkuu.

Valitsin ajankohdan reissulle niin, että näen Art meets sand -tapahtuman valmisteluja. Taiteilija Eeva Karhu oli työn touhussa hiekkaveistoksellaan, jonka pitäisi valmistua vielä tällä viikolla. Ekologisissa veistoksissa käytetään biohajoavaa puuliimaa, jolloin jälki on kestävää, ja veistokset säilyvät pitkään, ainakin pari kuukautta. Kesän lopussa sateista selvinneetkin veistokset puretaan, ja samaa hiekkaa käytetään taas seuraavana vuonna. Tänä vuonna teemana on suomalainen suomaisema, ja teemaan hyvin sopien hiekkaveistoksiin pääsee myöhemmin tutustumaan lähemmin sitä halkovilla pitkospuilla.

Kaiken kaikkeaan Korkeasaari on kyllä hieno, onhan se toki lapsiperheille selvästi suunniteltu. Toisaalta välillä harmitti, jos eläintä ei nähnyt aitojen takaa piilopaikassaan, toisaalta olo oli huojentunut, että eläimet eivät ole vain näytillä, vaan niillä on eläintarhassakin elämä. Muutamaan aitaukseen pääsi yllättäen myös sisään, esimerkiksi kenguruaitaukseen. Kauheinta oli, että riikinkukot olivat vapaalla jalalla! Pienellä lintufobialla kokemus oli hiukan askarruttava, ja pyrin välttelemään noita uskomattoman kauniita lintuja ulkonäöstään huolimatta. Myös trooppinen eläintalo oli jollakin tavalla lumoava, sillä katselijat ovat samassa tilassa kuin jotkut linnut, liskot ja perhoset. Käärmeet onneksi pysyivät lasien takana. 😀

TSYGÄ

TSYGÄ

Petin Pelagoani yhtenä päivänä, kun testasin HSL:n suosittuja kaupunkipyöriä. Tänä keväänä näitä keltaisia fillareita otettiin Helsingissä käyttöön 500, ensi vuonna määrän pitäisi triplaantua. Pyöräasemia on lyhyillä etäisyyksillä kymmeniä, ja pohjoisin niistä on Kalliossa Helsinginkadun ja Hämeentien risteyksessä.

Pyöriä varten normaalin HSL:n kortin lisäksi täytyy rekisteröityä pyöräkäyttäjäksi, ja paikallisille ehdottomasti fiksuinta on ostaa kerralla käyttäjyys lokakuun loppuun 25€:lla. Turisteille sopiva viikon käyttö maksaa 10€, päivä 5€. Lisämaksuton käyttöaika on puoli tuntia, jonka jälkeen alkaa kertyä lisähintaa. Yhdeksi päiväksi pyörä on tyyris, mutta kesäkausi pyörällä on julkisilla liikkumista paljon halvempaa.

Käteviähän nämä ovat juuri siksi, että fillarin voi jättää asemalle, ja sen jälkeen sen lukitsemisesta, huollosta tai säilytyksestä ei tarvitse huolehtia ollenkaan. Puhumattakaan pyörien ostohinnoista. Sateen sattuessa pyörän voi jättää pyöräasemalle, ja paluumatkan tehdä vaikka sporalla murehtimatta pyörän kohtalosta. Ainoa selvä ongelma mielestäni on turvallisuus. Ulkomaiset turistit eivät välttämättä osaa liikennesääntöjä, sunnuntaipyöräilijät pyöräilevät kävelijöille tarkotetuilla jalkakäytävillä, ja kellään ei näy päässä kypärää. Itselleni kävi myös niin, että olin suunnitellut jättäväni pyörän Rautatientorin asemalle, mutta kaikki paikat olivat käytössä, joten jouduin etsimään seuraavaksi lähimmän pysäkin. Tyhjiä asemia en ole nähnyt parissa viikossa ollenkaan, joten pulaa pyöristä ei pitäisi tulla.

Ja sitten asiaan! Pyörälenkit tein kaikki ”omalla” pyörälläni, sillä en tiennyt, kauanko minulla matkoihin lopulta kuluisi. Helpoin näistä kolmesta pyörälenkistä on Mustikkamaan reitti. Aluksi voi ottaa tuntumaa pyörään kiertämällä Katajanokan, sitten jatkaa Pohjoisrannan pyörätietä Hakaniemeen päin, Sörnäisten rantatieltä kääntyä Hanasaareen ja Parrulaiturin kautta Mustikkamaalle. Itse kiersin koko pikkuisen saaren ja jatkoin Kulosaareen päin, ja palasin takaisin Itäväylältä tuloreitille. Reitti ei ole kovin pitkä, ja matka on jouhevaa, kun joka puolella on pyörätiet. Ainoastaan Hanasaaressa teollisuusalue ja työmaa on hämmentävä, mutta kännykän GPS auttaa löytämään uuden sillan Mustikkamaalle.

Toinen hyvä reitti on lähteä Kauppatorilta etelään, ja jatkaa joko rantaa tai Tähtitorninmäen kautta Kaivopuistoon. Pyöräilin tähtitorninmäelle, eikä suoraan sanottuna naurattanut yhtään. Hapottavaa reisitreeniä rakastaville suosittelen ehdottomasti! Rantaa pitkin pääsee hiekkateitä tai autotietä. Eiranrannasta kannattaa jatkaa Lapinlahtea kohti, Munkkisaaressa ei juuri ollut nähtävää ja pyöräilymahdollisuudet heikot. Hernesaaren rantaan voi toki jäädä terassille tai Löyly-saunaan. Lapinlahdessa on Hietaniemen hautausmaa, jonka ohi toki kannattaa kulkea fiksusti. Takaisin Katajanokalle pääsee Mannerheimintietä ja Esplanadia pitkin.

Kolmas reiteistäni lienee lyhin, mutta aikaa kuluu kaupungissa sähläilyyn, kuten liikennevaloihin ja törmäyksiä välttämiseen. Esplanadia pitkin pääsee kätevästi Bulevardille, jonka molemmilla puolilla on omat pyöräväylänsä menosuuntiinsa. Bulevardin päädystä pääsee Baanalle, joka on omia suosikkejani. Baana on pitkän matkaan vallan esteetön ilman suojateitä tai liikennevaloja, vasta Kansalaistorin kohdalla väkeä alkaa lapata joka puolelta, ja tarkkaavaisuudesta on hyötyä. Töölönlahden pystyy kiertämään muutamassa minuutissa pyörällä rantaa pitkin, paluun voi tehdä Kaisaniemen tai Hakaniemen kautta. Kaisaniemi reittinä on aina epävarma, sillä välillä reitti on suljettu keikkojen vuoksi.

Pyöräily Helsingissä on ”ihan ok”, mutta jos haluan pyörähtää keskustassa, niin menen mieluummin raitiovaunulla. Kauemmas pyörällä pääsee varsin hyvin ja nopeasti, ja rantoja pitkin pyöräily on varsin riskitöntä. Keskustassa muualla kuin pyöräväylillä pyöräillessä tuntuu edelleen aika epävarmalta, joten siellä olen yleensä enemmänkin vain taluttanut pyörää. Muutenkin olen ihastunut täällä toimivaan joukkoliikenteeseen, sillä jotakin kyllä tulee muutaman minuutin sisään, kun vain marssii pysäkille. Ihan ytimeen pääsee lähes kaikilla kulkuneuvoilla, joten mistä tahansa voi reittiopastakin lunttaamatta hypätä kyytiin, ja vaihtaa tuttuun 4-raitiovaunuun Lasipalatsin tai jossakin Aleksanterinkadun neljästä pysäkistä.

Lähiruoka Helsingissä

Lähiruoka Helsingissä

Perusoletuksenani oli, ettei Helsingissä viljellä mitään, vaan ruoka tuodaan tänne jatkojalostukseen ja syötäväksi. Kävin tutustumassa Mustikkamaalla Syötävän puiston kaupunkiviljelyyn ja yhteisöviljelyn keskiviikkotalkoisiin, sekä tietysti puiston kanoihin. Paikalle saapui parisenkymmentä naista, miehiä oli mukana vain muutama. Viljelty maa oli samankokoinen kuin pappani pihan perunamaa, joka tietysti oli mielestäni hiukan huvittavaa, lähinnä sympaattista. Kun työnjakoa alettiin tehdä, ensimmäinen huudahti ”mä haluan kokeilla sitä niittämistä!” Kitkimme kasvimaan rikkaruohoista, ja välillä talkoolaisille tuli epäselvyyksiä, mikä olikaan se viljeltävä kasvi ja mikä rikkaruohoa. Paikalla oli kuitenkin ohjaaja, joka opasti ja neuvoi. Parin kanssatalkoolaisen ihmetellessä kitkemisnopeuttani naurahdin, että tätä on kyllä ennenkin tullut tehtyä.

Töiden jälkeen oli poikkeuksellisesti ohjelmaa: Ylen kuvaaja oli paikalla tekemässä kaupunkiviljelystä dokumenttia, kaksi Korkeasaaren työntekijää esittelemässä torakoita ja ”hyönteiskokki” valmistamassa osallistujille maistiaisia. Suoraan sanottuna minua kyllä kammotti, eiväthän hyönteiset ole ruokaa!

Mutta nehän maistuivatkin popcocnilta! Yllätyin, että jopa vanhempi väki oli kokeilunhaluista, ja maisteli sirkkoja, toukkia ja kuhnureita innoissaan. Kokki selitti ja vastasi kysymyksiin koko ajan erilaisista hyönteislajeista ja niiden kasvattamisesta sekä kokkaamisesta. Kauimmaiset näistä hyönteisistä olivat espoolaiset sirkat, joten kaikki ne voitaisiin luokitella lähiruoaksi. Kokki uumoili, että Suomessa hyönteisten myyntiin elintarvikkeena menee vielä ainakin pari vuotta, mutta ”pimeät markkinat” ovat jo käynnistyneet. Jauhomatoja hän sanoi kasvattavansa kotonaan. Puistosta lähtiessään kukin sai vielä pakata pussiin itselleen satotuotteita, tällä kertaa salaattia ja tilliä.

SONY DSC

Hyönteisiä on myyty ainakin Teurastamolla, mutta niitä ei olla markkinoitu elintarvikkeena, ostaja saa päättää mitä tuotteellaan tekee. Teurastamon torstaimarketissa on ruoan lisäksi paljon käsityöläisiä myymässä tuotteitaan. Myös kasvissyöjille ja vegaaneille löytyy alueen kojuista syötävää, ja perheen pienimmille on hauskaa tekemistä, kuten jättisaippuakuplat ja riippumatot. Teurastamolla lämpeää myös sauna ja palju, mutta niitä en testannut käydessäni. Sijainniltaan tapahtuma on hiukan syrjässä, helpoiten paikalle pääsee metrolla jäämällä Kalasataman pysäkillä pois.

Lienee itsestäänselvää, että lähiruokaa löytää helpoiten toreilta, ja niistä Kauppatori on ehdottomasti suosituin. Torilla haisee melko pahalta, ja lokit eivät jätä ostoksia tekevää rauhaan, joten paremmin toiveitani palvelevat kauppahallit. Kotimaisten tuotteiden lisäksi halleista saa myös paljon etnisiä tuotteita. Tuoretuotteita löytyy yllin kyllin, mutta myös säilykkeitä, makeisia ja kahviloita kannattaa halleissa testata. Varsinkin pientuottajien juustot ovat erinomaisia, ja myyjät usein antavat maistiaisia pohtiville asiakkaille. Keliaakikoille ja muille ruokarajoitteisille hallit ovat todellisia aarreaittoja, eivätkä hinnat ole edes juurikaan korkeammat kuin kaupassa.

Harmi, että esimerkiksi Hietalahden kauppahalli ei sunnuntaisin ole auki, sillä siellä olisi kiva käydä vaikka kahvilla sunnuntaikirppiksen yhteydessä. Kaikista kolmesta kauppahallista löytyy muuten hyvä lounaspaikka Soppakeittiö, joka valmistaa herkullisia lounaskeittoja. Keitoksi ruoka on kylläkin melko tyyristä, mutta sopat eivät ole vain perinteisiä liha- ja hernekeittoja.

Kauppahalleissa olen tottunut perinteikkäisiin tuotteisiin ja kauppiaisiin, mutta miksi Vanhassa kauppahallissa on Alko?

Saarikierros

Saarikierros

Vallisaari – Suomenlinna – Lonna

Vallisaari (ja Kuninkaansaari) ovat tähän kevääseen asti ollut sotilaallisessa käytössä ja yleisöltä piilossa, mutta toukokuusta lähtien saareen on päässyt lautalla. Paljon hypetetty saari oli todellakin kaiken puheen arvoista, löysinpä loppujen lopuksi itseni sieltä metsästä. Lauttamatka Kauppatorilta kestää parikymmentä minuuttia, mutta kuluu kyllä nopeasti maisemia katsellessa. Lauttalippu maksaa aikuiselta 7€, ja sillä pääsi kaikkiin kolmeen kohteeseen. Lauttoja kulkee monipuolisesti kaikkiin kohteisiin ja niiden välillä niin, että kukin voi käydä haluamissaan kohteissa. Suoritusjärjestys oli tämä, jos halusi käydä kaikilla saarilla.

Lautalla ihmiset puhuivat koskemattomasta luonnosta ja upeasta ympäristöstä, ja sitähän se loppujen lopuksi oli. Itse olin hiukan huvittunut saarelle päästyäni, sillä soratiet olivat kuin lapsuuteni maisemista, enkä pitänyt niitä sokaisevan ihmeellisinä, kauniina kylläkin. Käytävältä poikkeavat mutkittelevan polut polvenkorkuisine kasvustoineen muistuttivat takatietä, vehreää reittiä isovanhemmiltani pappani siskolle metsän kautta. Rakennetun reitin varrella oli hyviä infotauluja ja muutama huussi, joka mielestäni oli riemastuttavan luonnollinen ratkaisu paikkaan. Eväsretkeläisille vangit ovat rakentaneet pöytäryhmiä muutamaan kohtaan. Osa saaresta on rajattu niin, että matkailija ei sinne pääse, mutta rakennettu reitti oli niin kattava, ettei juuri mitään tullut kaivattua. Vesipullo on tärkein matkavaruste, ja reitin varrella ainakin parissa paikassa oli myös vesipiste.

Metsähallistuksen työllistämien ja talkoolaisten suurin puristus on ollut massiivinen näköalatasenne Aleksanterinpatterin yläpuolelle, ja tasanteelta näki pitkälle moneenkin suuntaan. Sotahistoriasta kiinnostuneille saari tarjoaa paljonkin nähtävää, itse en ymmärtänyt sotilasrakennuksista juuri mitään, ja halusin keskittyä luonnon ihailuun. Saarella nappasin toisen yksinään matkustavan kanssani kulkemaan, ja jutellessa matka kului joutuisasti. Loppujen lopuksi en tiedä, paljonko kävelyä yhteensä kertyi, mutta Vallisaaren reitti on kolmisen kilometriä, ja Kuninkaansaaren puoleltakin metrejä kertyy. Aurinkoisella kelillä naureskelin toverini kuumille pitkille housuille, mutta paluumatkalla lautalla tuli todella vilu.

Paikalla oli todella paljon hyönteisiä verrattuna läheiseen mantereeseen, Vallisaaren niityllä on nähty yli tuhat perhoslajia, joista en nähnyt valitettavasti yhtäkään. Saarten välisellä sillalla törmäsimme myös lämpimällä kivellä päivää paistattelevaan kyyhyn! Lauttaan noustessani tarkistin myös, ettei jaloissani kiipeile punkkeja.

Reitin seuraava kohde oli monesta saaresta koostuva Suomenlinna, joka tuntui harmillisen kaupalliselta edellisen jälkeen. Lasten mieleen saarella vaikuttaisi olevan rauniot ja niiden käytävillä juokseminen ja huhuilu, ja aikuisellekin tekee hyvää käydä viilentymässä kivien sisällä poissa paahteesta. Suomenlinnasta löytyy kattavammin ruokavaihtoehtoja, jos mukaan ei ole sattunut eväitä, Vallisaaressa kahviloita oli toistaiseksi vain yksi. Asutetussa Suomenlinnassa on paikallistenkin takia enemmän elämää, ja saaresta löytyy myös pelkistetty kirkko, jossa pääsee käymään. Vallisaaren kävelystä olin niin väsynyt, etten jaksanut kovin kauaa Suomenlinnassa pyöriä.

Suomenlinnan jälkeen jäljellä oli enää piskuinen Lonna-saari. Lonna on vain 150 metriä pitkä, ja sen näkemiseen ei varttia kauempaa kulu. Saarella on trendikäs vohvelikahvila, ja paluumatkalla seuraani liittyi parikymmentä pukumiestä, joten saarella on todennäköisesti myös jokin kokouspaikka. Lonnaan on myös rakenteilla sauna, uimapaikan mahdollisuudesta en saanut selkoa.

Lauttamatkalla tajusin, kuinka paljon olenkaan kaivannut merta! Porissa varttuessani en edes asunut lähellä rantaa, mutta meri on kuitenkin ollut aina läsnä. Pari vuotta Tampereella on turruttanut minut järvimaisemaan. Tänään nautin täysin rinnoin kosteasta merituulesta ja meren raikkaasta tuoksusta, jopa lokkien huudosta.

Vihreä viikko

Vihreä viikko

Viikonloppuna väsähdin täysin kaupungin vilskeeseen, ja senkään vuoksi en jaksanut esimerkiksi Helsinki-päivän tohinoissa pyöriä muutamaa tuntia kauempaa. Voisin sanoa olevani maalta kotoisin, ja luonnonläheisyyttä olen pitänyt tähän astisessa elämässäni itsestäänselvyytenä. Vaikka olenkin asunut Tampereen keskustassa jo pari vuotta, lenkille lähtiessä pääsee viiden minuutin sisällä jo metsään. Täällä todellista, aitoa metsää ei ole lähimainkaan, enkä vertaisi puistoalueita siihen ollenkaan. Päätin säästää mielenterveyttäni ja ottaa tämän viikon teemaksi vihreät arvot, ja tutkia Helsinkiä luonnon näkökulmasta.

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha sijaitsee kirjaimellisesti keskellä kaupunkia rautatieaseman ja Unioninkadun välissä, joten liikenteen melu kyllä kuului alueelle. Kuitenkin tunnelma oli seisahtunut, ja minun lisäkseni vain muutamasta puistosta olleesta osa istui kirjan kanssa puiden alla, osa nautti päiväkahviaan kukkien keskellä. Erilaisia lajeja puistossa oli älyttömän paljon, mutta itseäni kiehtoi juuri puutarhan rauhallisuus.

Myös sisälle puutarhaan pääsee, mutta maanantaisin paikka on suljettu, joten tyydyin ihastelemaan ulkopuutarhaa. Puutarhan alueella on myös kahvila, jonka pihalla kasvaa myös monia erilaisia kukkalajeja.

Puutarhassa huomasin myös, että en ole pariin viikkoon nähnyt muita eläimiä kuin koiria ja lintuja. Lokit ovat tuttu näky aivan joka puolella kaupunkia, lisäksi välillä saattaa nähdä variksia ja kanadanhanhia. Mutta laulavia pikkulintuja täällä on todella vähän. Puutarhassa ne kuitenkin elämöivät kunnolla, kuvatessani saatoinkin mennä lähelle pesää, ja hetken mekkaloinnin ja parin uhkauslennon jälkeen koin parhaakseni jatkaa matkaani.

Kukkia puutarhassa oli jonkun verran, mutta tällä hetkellä se kokee mittavaa remonttia, ja laajempi puoli on yleisölle auki vasta ensi vuoden kesäkuussa. Lempikukkani pioni oli vielä nupulla, mutta viikon sisään ne taatusti kukkivat jo näyttävästi.

Jos oikeasti haluaa rauhoittua hiljaisuudessa vihreyden keskellä, suosittelen retkeä Haagan rodopuistoon. Puistoon pääsee kätevästi esimerkiksi lähijunalla jäämällä pois Huopalahdessa. Valtava puisto on täynnä suuria, puumaisia alppiruusuja, ja kaikkea kevyesti varjostaa männyt. Puisto on alunperin perustettu yliopiston kasvinjalostusta varten jo 1970-luvulla, ja parikymmentä vuotta myöhemmin aluetta laajennettin atsalea-alueella. Alueella on polkuja ja pitkospuita ja kaksi hauskaa katselulavaa pensaiden tasalla, josta näkee laajemmin alueelle. Alppiruusut kukkivat jo kesäkuun alussa, ja itsekin olin hieman mattimyöhäisenä paikalla, sillä useimmat pensaista olivat jo kukkineet. Paikka on ilman kukkiakin varmasti hieno: kaartelevia salaperäisiä polkuja, joista ei näe mihin ne johtavat, ja aina hiukan hämärä valo puiden alla.